Sarek osa 1

SEINÄJOKI-SAREK
Reissua oli suunniteltu jo useita kuukausia joten tuntui hyvältä kun lopultakin pääsi matkaan. Vaellus porukkamme muodostui neljän miehen ryhmäksi. Lisäkseni matkassa olivat Timo Polari, Eino Ignatius ja Chris Weyers...

Eikka ja Vilzu

Timppa

Chris

Alku ei ollut kovin lupaava. Ennakkoon tutkiskeltu äätiedotus lupasi kohdealueelle kymmeneksi päiväksi lunta, räntää yöpakkasia ja päivälämpötiloja 5 c asteen tuntumaan. No, mitäpä sitä murehtimaan. Syysvaellukselle oltiin joka tapauksessa lähdössä joten keli oli vuodenaikaan nähden oikeanlainen.

Ensin ajeltiin Seinäjoelta reilut 800 kilometriä kohteeseen. Olimme perillä Stora Sjöfalletissa illansuussa, joten eka yö majailtiin retkeilykeskuksen kämpässä. Majapaikan ympäristö oli karseassa kunnossa. Odotukset hienoista maisemista vähän latistuivat kun pihapiiriä koristi useamman metrin kokoinen roskakasa. Olimme siis ruotsalaisella kaatopaikalla. Chris kutsui paikkaa osuvasti nimellä "shit hole". Sää oli illalla karsea, vettä vaakasuorassa ja lämpötila melko viileä. Chris ei ollut moksiskaan, britti kun on, sillä moinen keli on kuninkaallisten saarella ilmeisesti melko normaali kesäkeli...


1. VAELLUSPÄIVÄ 28.8.

Aamulla siirryimme autolla Suorvan padolle. Päivän tavoite oli kipaista Kukkesvakkjåkkån sillan nurkille yöpymään. Pato oli aidattu teräsverkoin ja piikkilangoin, mutta pienen harhailun jälkeen löysimme portin josta pääsi padon alapuolella kulkevalle huoltotielle. Länsinaapurimme ei ilmeisesti halua päästää turisteja padolle toikkaroimaan. Ties vaikka joku horjahtaisi tekojärveen ja imeytyisi virran mukana voimalaitoksen turbiiniin. Viis turisteista, mutta vaeltajan tukkima turbiini olisi kova takaisku pohjoisen ruotsin sähköntuotannolle.

Viileässä sateessa tiellä patikointi ei ollut niin mieltä ylentävä kokemus, mutta onneksi maisema edessä lupasi parempaa. Huoltotien päässä on pieni poromiesten kylä poroaitoineen. Kylän nurkilta piti vielä löytää polku joka johtaisi meidät tiheiden koivikoiden läpi puurajan yläpuolelle.

Suorvan padolla

Alkuinnostuksesta vai brittiläisestä säästä lie johtunut, mutta polku jolla aloitimme taipaleen päättyi melko pian, niin kuin poropoluilla on tapana. Ei muutakun tohvelia toisen eteen ja urheasti koivikon läpi. Suunta oli koko ajan selvillä mutta maasto ilman polkua oli yllättävän haastava. Hetken toikkaroituamme löysimme polun joka runsaiden sateiden ansiosta oli useilla kohdilla pikeminkin puro. Ennen ensimmäistä ruokataukoa oli kuljettu sen verran sankan kasvillisuuden seassa että lämmintä ruokaa jo kaivattiinkin.

Pian päästiin pois koivikosta. Puurajan yläpuolella suunnistaminen ja kulkeminen helpottuivat huomattavasti. Taas lompsittiin intoa puhkuen. Enää pikku "ryyd-loikka" niin ollaan sillalla yöpymässä.

Mitä vielä. Jo kaukaa alkoi kuulua veden pauhu. Timppa kertoi vanhasta kokemuksesta että edessä on pian puro joka ylitetään "niin että heilahtaa". Timppa oli kulkenut saman puron yli edellisillä reissuillaan. Tällä kertaa vesi oli liian korkealla ja virtaus aivan mahdoton ylitettäväksi. Tämän "puron" rannalla Chris oppi korvakuulolta ensimmäiset suomalaiset kirosanat.

The Puro

Eipä siinä auttanut muu kuin lähteä ylävirralta etsiskelemään sopivampaa ylityspaikkaa. Pian totesimme viisaimmaksi pystyttää leiri. Joka jeppe oli melko märkä Eikan kamerasta puhumattakaan. Paras unohtaa silta tältä illalta. (Sarek 1 - Pojat 0) Teltta pystyyn, kuivää päälle ja kattilat porisemaan. Sadekin laantui illansuussa, joten saimme kuivatella kamppeita vilpoisessa tuulessa.

Pian saadaan taas kuivaa päälle

Telttaan perustettiin kamerakorjaamo kun Eikka tutustui kameransa sielunelämään. Aparaatti saatiin purettua, kuivattua ja vieläpä kasattua illan hämärässä. Kyllä hammaslääkärin hellällä ja tarkalla otteella onnistuu vaikka mikä. Omat hermoni ovat sen verran huonommat, että omalle kohdalle sattuessa olisin manannut aparaatin alimpaan helvettiin ja jättänyt sen korjailut ja kuivattelut ammattilaisen huoleksi reissun jälkeen. Mutta Eikka onkin vaan aika poika. Nukkumaan mennessä ei tarvinnut laskea lampaita...

Pieni meisseli ja hyvät hermot niin kamerankin saa maastossa kuntoon.

2. VAELLUSPÄIVÄ 29.8.

Aamulla matka jatkui ylävirralle. Sää oli aamulla välillä jopa aurinkoinen. Kamat olivat kuivuneet kohtalaisen hyvin ja matkanteko maistui taas. Jospa nyt pian päästään sinne sillalle asti. Lopulta löytyi paikka jossa "puron" ylittäminen onnistui turvallisesti. Puro muuttui lammeksi ja housut riisumalla päästiin kahlaamaan yli pyllyt paljaana rinkkaa pään päällä kannatellen. Tulipahan ainakin tehtyä asiallinen alapesu.

Minne sitten?

Nyt sitten lompsimaan "toist puolt jokkee" takaisin sinne mistä lähdettiin. Tälppual jokkee maasto oli vain huomattavan paljon kivisempi ja haastavampi. Riekkoparvi säikytettiin lentoon kivien lomasta ja ääneen ihailtiin sitkeitä otuksia, kuinka ne selviytyvät koko elämänsä näin karuissa oloissa.

Hyvin hiekoitettu polku...

Pian oltiin ohitettu paikka jossa vastarannalla olimme edellisen yön yöpyneet. Tämän virstanpylvään jälkeen totesimme, että taas on suunta oikea. Kivikko jäi taakse ja nummimaisessa maastossa matka eteni taas mukavasti.

Kohti ääretöntä ja sen yli

Koko päivä kuljettiin, puroja yliteltiin ja kivikoissa pujoteltiin mutta sillalle ei päästy vieläkään. Oli aika leiriytyä ja kerätä voimia seuraavan päivän "ryyd-loikkaan". Jospa sitten sillalle...

Eikka ja iltapuuhat

Illalla taas taivas selkeni ja aurinko kurkisti pilvien lomasta ennen kuin laski tuntureiden taakse. Päivä oli hieno, mutta ennakkoon asetetuista tavoitteista jäätiin vieläkin kauas.

Taivaallinen valo-show illansuussa

3. VAELLUSPÄIVÄ 30.8.

Aamu valkeni kauniina. Aurinko näkyi ja vilpoinen tuuli kuivatti teltat mukavasti. Aamupala nassuun ja kivelle istuskelemaan auringosta nauttien. 

Puuro miehen tiellä pitää

Näissä maisemissa Timo otti Erälehdessä 3/2016 julkaistun "aamujumppa" kuvan Eikasta ja minusta.

Auringon palvojat Vilzu ja Eikka

Koko päiväksi ei voitu jäädä nautiskelemaan vaan matkaan piti lähteä. Edellisenä iltana oli huolestuneena pohdiskeltu hitaan etenemisemme seurauksia reissun jatkon kannalta. Alkuperäinen suunnitelma kun oli käydä sään salliessa Stortoppenin huipulla kuvaamassa auringonlaskua ja sen jälkeen kipaista Rapadalenin laakso päästä päähän ja palata melkein samoja jälkiä takaisin Suorvan padolle suunnitellun ajan puitteissa. Nyt näytti siltä että ensimmäisen päivän tavoitteena ollelle sillalle tarvittiin meidän kulkunopeudella kolme päivää. Hidas eteneminen ei johtunut laiskuudesta tai miesten huonosta kunnosta. Ehei! Syynä oli vain se, että reissumme päätavoite oli valokuvaaminen, ja lukuisat pysähdykset kuvaustarkoituksissa hidastivat etenemistämme merkittävästi. Täysin ymmärrettävää. Tarvittiin siis suunnitelmaan muutos. Mutta ensinnä tossua toisen eteen...

kivisiä kuruja

Maasto oli vaihteleva, sillä välillä etenimme rivakkaa tahtia miltei puolijuoksua, kun taas välillä eteen ilmaantui kivikoita ja kuruja joissa matkanteko hidastui. Onneksi mieliala oli kaikilla korkealla ja sää oli mitä mainioin. Jumalan kiitos, sääennusteet eivät pitäneet paikkaansa. Laakson pohjalla kulki jonkinlainen polku, mutta ylempää rinteeltä katsottuna se ei vaikuttanut kovin houkuttelevalta, sillä polku kulki tiheän pajukon keskellä melkoisessa kivikossa. Ajattelimme että ylempänä rinteellä välttäisimme pahimmat kivikot ja pusikot. Omien polkujen kulkemisessa piilee myös oma viehätyksensä.

pikku puron yli niin että heilahtaa

Puroja oli matkan varrella useita. Ainakin jumavettä oli runsain mitoin tarjolla. Ylittämisessä suurin ongelma oli päättää riisuuko kengät ja menee suorinta reittiä, vai etsiskö vielä hetken sopivampaa paikkaa että pääsis yli kenkiä riisumatta. Uimareissu oli lähellä kyllä monta kertaa, mutta kuivin jaloin kuitenkin selvittiin. Runsaat sateet olivat nostaneet varmasti kaikkien purojen vesimääriä. Kuivemmalla säällä ylityksiä tuskin edes pitäisi miettiä sen enempää.

Vähän oli jo ruskaa pakkasella

Nyt alkoi jo horisontissa häämöttää se kuuluisa silta. Tuntui jo siltä kuin yksi tavoitteista olisi saavutettu vaikka siihen menikin paljon suunniteltua enemmän aikaa ja kirosanoja. Mutta lopulta oltiin sillalla. Taas spekuloitiin tulevia päiviä, että mitä sitten tehdään. Sillan jälkeen oli tehtävä päätös lähdemmekö Stortoppenille vai jatkammeko suoraan Rapadaleniin.

Eikka toispual siltaa

The Silta. Ekan päivän tavoite saavutettu...

Pilvet peittivät tunturien yläosat. Olisi ollut ihan säkästä kiinni, että huipulle kiivettyä olisi näkyvyyttä ollut minkään vertaa. Päätimme jättää yhden tavoitteen väliin. Emme kiipeä Stortoppenille, koska siellä kuvaaminen olisi ollut suurella todennäköisyydellä turhaa vallitsevista sääoloista johtuen. (Sarek 2 - Pojat 0) Sillan kupeessa vetästiin lounas naamariin; taas yksi Reiterin Kana-Jorma (Chiken-Korma). Yksissä tuumin lähdettiin jatkamaan kohti Rapadalenia. Vettä alkoi taas sadella ja tuuli yltyi yltymistään.

Chris pesee sukat

Pian oli taas lisää puroja ylitettäväksi. Chris lipsahti epäonnekseen kiveltä sivuun ja pääsi pesemään sukkansa raikkaassa tunturipurossa. Mutta koska Chris on mainio ja sitkeä heppu, ei moisesta mulikoinnista aiheutunut enempiä murheita. Myönnän että itse olisin sadattanut kuin lappalainen, mutta Chris ei maininnut asiasta sen enempää vaan brittiläisen herrasmiehen tyyliin kuittasi kokemuksensa iloisesti hymyillen. (Sarek 3 - Pojat 0) Matka jatkui pienen tunturiselänteen ylitykseen. 

Eikka hiihtää

Lumen täyttämää kurun pohjaa nousimme selänteen huipulle. Huipulla tuuli oli jo todella navakka. Laskimme toiseltapuolelta alas suuntana laakson pohjukka. Kello oli jo sen verran paljon, että kylmässä tuulessa tarpoessamme päätimme etsiä tuulensuojan leiriytymiseen jos vain suinkin mahdollista. Eipä laakson pohjalta juurikaan suojaisia paikkoja löytynyt joten leiri pystytettiin melko kovassa tuulessa pehmoiselle mättäälle. Tuuli puhalsi laakson suuntaisesti. Välillä puhalsi puuskissa niin kovaa, että pystytetyt teltat olivat aika kovilla. Onneksi laadukkaat teltat kestävät kovemmatkin puhurit periksi antamatta.

Hillebergit tuulitestissä

Illalla teltassa laskeskeltiin jäljellä olevaa aikaa ja jäljellä olevia kilometrejä. Timppa ja Chris ehdottivat ihan uutta suunnitelmaa. Kävelisimme vain Rapadalenin läpi Aktseen tunturiasemalle ja soittaismme Chrisin sateliittipuhelimella helikopterin hakemaan meidät sieltä. Onneksi Chrisillä oli sateliittipuhelin jolla voi soittaa mistä tahansa kännykkäverkoista piittaamatta. Suunnitelmassa oli hyviä puolia. Meidän ei tarvitsisi kävellä samoja reittejä takaisin. Se olisi kieltämättä vähän tylsää. Ja toiseksi saisimme enemmän aikaa katsella Rapadalenia. Ilman helikopterikyytiä ehtisimme vain piipahtaa Rapadalenissa ja sitten pitäisi tulla samoja jälkiä jo takaisin melkoista munaravia pää neljäntenä jalkana.

Retkikunnan suunnittelupalaveri meidän teltassa

Kopteri suunnitelman ainoa huonopuoli oli mun laiha kukkaro. En osaa sanoa muiden hemmojen tileistä, mutta omallani oli saldo kokolailla nolla euroa. Tuskin kopterin kuljettaja ihan ilmaiseksi meitä kuskailis, vaikka ollaankin ruokottoman komeita ja mukavia heppuja. Pojat lupas avata mulle pitkän piikin ja takaisinmaksu ajaksi pitkän leiman, niin minunkin oli faktojen edessä myönnyttävä ilmojen teille. Tämä oli kai suunnitelma numero 7, tai jotain sinnepäin. Ei muuta kun kolmas päivä pakettiin ja nukkumaan. Myrskytuuli kyllä repi telttaa niin lujaa että telttakankaiden paukkeessa ei meinannut saada unen päästä kiinni. Mutta aamulla saimme todeta että Hilleberg oli lunastanut lupauksensa ja kalliin hintansa.


Klikkaa tästä -> Sarek osa 2