Koira sisäsiistiksi ja ihminen ulkosiistiksi

Pari kuukautta sitten saimme kookkaan perheemme vahvistukseksi vielä yhden jäsenen lisää. Hankimme koiran. Alaskan malamuuttimme Lumo on nyt vähitellen alkanut ymmärtää, että ihmisten reaktiot ovat jonkinverran erilaiset jos hän pissaa sisällä (ei kehuja) tai jos lirahdus säästyy ulos asti (kehuja).

Ihana pissivä piskimme Lumo.

Usein pissa lirahti eteiseen heti ulkoilulenkiltä palattuamme. Silloin kysyin hiljaa mielessäni, miksi. Kun karvakuono lorottaa lattialle, voi syitä olla useita:

1. Se voi merkata reviiriä omilla "hyvillä" hajuillaan, koska omistajan after shave on väärää merkkiä.

2. Se kostaa omistajalleen liian pienen ruoka-annoksen vuoksi. "Siinähän luuttuat ja yökit, senkin pihi."

3. Siltä lorahtaa innostuspissa, sillä ylenpalttinen hännän heilutus saa rakon läikkymään yli.

4. Sitä ei huvita lähteä ulos asioimaan koska siellä on melkoinen "koiran ilma" (jota koirat kutsuisivat mieluummin "kissan ilmaksi").

5. Se on vain koira. Eikä se aio muuttua ihmiseksi, joten siivousta piisaa jatkossakin.

6. Se on vasta pentu. Mutta se kasvaa pian. Sitten alkaa teinivuodet eli nurkkiin kuseksitaan edelleen. Vanhuusvuodet taas saavat aikaan ripulointia ja muita mukavuuksia. Välissä on siis pari vuotta kun talossa ei haise koiran uloste. Huraa!

Tämä kotini tuoksujen muutostila ei tullut yllätyksenä, sillä tiesin, että koiria pitää ruokkia. Tästä johdannaisena looginen johtopäätös on, että einekset päätyvät ennen pitkää toisesta ruumiin aukosta ulos koirasta (ei välttämättä ulos talosta). Osasin odottaa jonkin asteista siivuouspuhdetta päivieni ratoksi. Kaikki tämä on hyväksyttävissä rajoissa koska kyse on eläimestä.

Mutta sitä en voi käsittää, että kuinka sottaisia ihmiset voivatkaan olla. Pääsiäisen aikaan hiihtelin (tai ainakin yritin) Kilpisjärven maisemissa. Hihaani olin ommellut kangasmerkin, joka ylpeänä julisti minun olevan yksi lukuisista Roskattomista vaelluskummeista. Olen ennenkin keräillyt tuntureilla kulkiessani muiden reissaajien roskia kivien alta ja polkujen varsilta, mutta nyt minulla on moiselle oudolle dyykkaus-käyttäytymiselle myös titteli. Roskattomat vaelluskummit siivoavat suosittuja retkeilypaikkoja ja välillä järjestetään isompia talkoita siivuostarkoituksessa. Nyt yksi meistä oli Kilpisjärvellä menossa kohti Terbmisjärveä.

Roskaton vaelluskummi in-da-haus!

Kämpälle päästyäni vastassa oli ensimmäisenä röökin natsoilla miinoitettu tuvan edusta. En ole mikään nipo, mutta nyt tumppeja oli sen verran paljon, että kahvit juotuani, aloin poimia natsoja hangesta ja melkoisen keon filsuja sain nakata kamiinaan. Joku asiallinen sauhuttelija on ottanut tavakseen poltella tunturissa piippua, ettei natsoista jää todisteita huonoista tavoista seuraavaksi vuosikymmeneksi maatumista odotelemaan.

Terbmisjärven tupa puhtaanvalkoisten tunturien keskellä.

Usein kuulee sanottavan että sen, minkä jaksaa kantaa täytenä maastoon, jaksaa kantaa tyhjänä pois. Tämä on aivan varmasti totta. Mutta roskaamisessa ei olekkaan kyseessä voimain puutos, vaan syvään juurtunut ajattelumalli sivistyneen maailman menosta. Kun jokin tuote on käärittynä vaikkapa muoviin, on tuo muovi tuotteen pakkaus. Mutta kun tuote otetaan muovista pois, tuo muovi muuttuukin tuotteen pakkauksesta roskaksi. Roska ei kuulu taskuun, laukkuun eikä reppuun. Se kuuluu roskikseen. Kun tunturissa ei ole roskista, ei ajattelumallinsa orjalle jää muuta vaihtoehtoa kuin heittää roska mäkeen. Pois silmistä on pois mielestä. Ja se on talkkarin ongelma, kun ei hankkinut roskiksia.

"Hanki tänne tuhkis, ja vähän äkkiä, jumalauta!" - Jönsse Kaakelberg elokuvassa Kummeli Kutakuume

Tunturiin lähtiessä korvien välissä tapahtuu monenlaisia prosesseja ja muutoksia. Muutamassa tunnissa tai viimeistään päivässä aivot sisäistävät uuden mallin, eikä kulkia koe lainkaan levottomuutta siitä, että insta on päivittämättä ja sähköpostit lukematta. Nuo muutosprosessit ovat osa vaeltamisen ihanuutta ja ne voivat saatella kairan kulkijan täydelliseen levon tilaan. Yksi näistä muutosta kaipaavista ajatusmalleista pitäisi olla roskaamisessa.

Monessa asiassa ihmiset ovat valmiita toteuttamaan nollatoleranssia ja täydellistä sitoutumista. Kun karpataan niin karpataan niin että tuntuu, eikä hiilareita sulateta. Kun alkoholisti lopettaa juomisen, ei uuden selvän elämän kunniaksi juoda drinksuja. Ja jos päättää käydä joka lauantai lenkillä, niin siellähän käydään tai muuten homma kusee heti kättelyssä. Voisiko samankaltaista periksiantamattomuutta noudattaa omien jätteiden huollossa. Jos en roskaa, niin silloin en jätä maastoon natsoja, purukumeja, säilykepurkkeja tai muusijauhepusseja jne. Ainut mitä jää maastoon on vessareissun tuotokset ja nekin haudataan asiallisesti tarpeeksi syvälle. Vahvimmin asiaan vihkiytyneet pussittavat myös vessapaperin kotiin vietäväksi. Minä jätän vessapaperit sinne minne hengentuotteenikin, mutta hautaan ne syvälle maan poveen. Purukumiakaan en halua jättää maastoon, koska sekin on roskaamista.

Kun palasin tuntureilta Kilpisjärvelle, naapurimaan kansalaiset olivat jo palaamassa pääsiäislomaltaan kotimaahansa. Pääsiäisen aikaan Kilpisjärvi on melkoisen täynnä asuntoautoja ja moottorikelkkoja, joista valtaosa liikkuu Norjan rekisterikilvillä varustettuna. Suomen halvempi hintataso houkuttelee norskit halpamatkalle Kilpisjärven kauniisiin maisemiin. Etelä-Suomessa samanlainen ilmiö toistuu Helsingin ja Tallinnan välillä.

Muistoksi vierailijat jättivät uskomattoman läjän jätettä jonka Kilpisjärven asukkaat ja yritykset joutuvat hoitamaan. Lumisilta tuntureilta palattuani näky oli silmiin pistävä sanan varsinaisessa merkityksessä. Järkyttävä läjä roinaa ja moskaa. Kasoissa oli kaikkea pulkasta pikkuhousuihin ja suksista sauvasekoittimeen. Tämä on sivistys.

Pääsiäisen juhlinnan saldoa.

Käytän usein itsekin ilmaisua "palata sivistyksen pariin". Nyt jäin pohtimaan mitä sillä tarkoitan. Tällaisen tilanteen myllertäessä mieltäni toivoin olevani sivistymätön luolamies, joka kuluttaa vain sen minkä syö ja pukee. Neanderthalis-köörin luolan suulla ei ollut koristeena mustia jätepusseja, saattoi olla kenties muutama mammutin luu. Tai mistäs minä sitä voin tietää. Samalla kun pohdin tätä Kilpisjärvellä, kuljen keinokuituihin verhoutuneena kohti peltilehmääni, jolla aion huristella miltei 1000 km fossiilisia polttoaineita sauhutellen kohti lämmitettyä kotiani. Pata kattilaa soimaa.

Samalla kun kotimatkallani pohdin miten saisin koirani sisäsiistiksi, mietin myös sitä, miten saisin ihmiset ulkosiisteiksi. Ainakin tuon maastosta takaisin jokaisen roskanmurun ja huolehdin ne asianmukaisiin roska-astioihin kierrättäen kaiken minkä voin.

Silti mieleni on raskas sillä globaali ilmaston lämpeneminen jatkuu, jäätiköt sulavat ja arktisten alueiden eläinlajien asuinalueet kutistuvat. Toisaalla on ennätyksellisen kuivaa ja toisaalla tulvat huuhtovat tieltään kaiken. Ja se on osittain mun syytäni. Mitä mä voisin tehdä. Ainakin voin kirjoittaa siitä jotain blogiini ja päätän, että teen muutoksia omassa kulutuksessani...